Lumpeenkukkia ja sotaleikkejä Kotkanpesällä

Päivät ovat tasaantuneet, niin kuin elämässä tapaa käydä. Enää ei jokaiselle päivälle ole mitään erityistä suunnitteilla, ja ihan hyvä niin. Vaikka usein miten kaipaa menoa ja meininkiä, ei se kuitenkaan aina niin hauskaa ole. Viime päivinä on ollut aika hiljaiseloa - tavallista elämää. Tämä nyt ei kuitenkaan sitä tarkoita ettei päiväni olisi täyttyneet millään, toki ovat.

Managerini kävivät luonani muutama päivä takaperin. Heidän käytyään suihkussa hikisen bussimatkan jälkeen ja Arrakkien korkkaamisien tohinoissa, keksivät he meidän lähtevän tapaamaan tämän maan korkeimman mahdollisen sotilasjohdon. Hmmm, minua hetken mietitytti, mutta kohta jo rohkaisin itseäni, että mikä ettei. He soittivat jonnekin ja jo kohta istuimme tukat hulmuen tuk-tukissa matkalla ’Camp David:iin’. Sen niminen se nyt ei ollut, mutta koska alueella ei saanut kuvata (ymmärrettävää) en jaksa muistaa alueen oikeaa nimeä, joten kutsun sitä nyt sitten ’Camp David:ksi’. Armeija-alueelle päästyämme, kaikkien sotilaiden ohitse joilla joka ikisellä oli aseet ojossa, oli kuin olisi tullut toiseen maailmaan. Tai tarkentaakseni, kuin olisin mennyt aikakoneella 40-luvulle, paikkana Saksa, Hitlerin Kotkanpesä. Olin siellä kuin Eva itse, konsanaan. Valtavan suurella vartioidulla alueella oli rakennettu jos jotakin. Oli golfkenttää, erilaisia rakennelmia niin virkistystä kuin ilonpitoja varten, oli siis kaikkea. Lopuksi saavuimme Kotkanpesään ;  sen nimen muistan opastekyltistä, ’Officers’ mess’. Kotkanpesä oli kokonaisuudessaan viisikerroksinen talo joka oli rakennettu osin kallion sisään. Oli hissi ja kaikki. (Hissi on aika ylellistä ja harvinaista tässä maassa). Mentyämme ylimpään kerrokseen, olimme ison uima-altaan ääressä, jossa altaan toinen osa oli kallion sisällä, toinen vuorostaan suoran jyrkänteen kohdalla ; joten maisemat olivat sanoinkuvaamattomia, mutta kuten aikaisemmin totesin, kuvaaminen ei ollut sallittua armeijan alueella... Siellä sitten söimme ja joimme ja nautimme oloistamme. Suurimpien pamppujen seuranamme oli lisäksi liuta sotilaita; osa tähtäämässä joka ilmansuuntiin, osa tarjoilemassa ja tyrkyllä heti kuin jokin vati tai lasi oli tyhjä. Oli kertakaikkisen upea kokemus. Illan aikana ilmeni myös sellainen yksityiskohta, että minä en ollut vain ensimmäinen (sekä viimeinen) suomalainen paikalla, olin peräti ensimmäinen ei-srilankalainen, jolle oli annettu kutsu paikalle. Ja kuinkas ollakaan, lankesi myös uusi kutsu sekä vastakutsu päällikölle, koska halusi tulla hotellissani käymään perheineen. Tässähän on jo armeijankin suojeluksessa, eli tervetuloa vaan!

Eilen vuorostaan tuli Indika käymään luonani. Ihan yökylään jäi. kävimme ensityöksemme kaupoissa sekä noutamassa korjaamossa olleen vesipumpun. Tultuamme takaisin, asensimme vesipumpun kaivoon ja sitten (taas) syömään. (Täällä siis syödään koko ajan, eli ei paikka laihduttajille). Syömisen jälkeen pakkasimme repun muutamalla olueella ja Indikalle Arrakkia ja lähdimme taas patistelemaan luonnon helmaan. Kävimme tällä kertaa, minulle aivan uuteen ilmansuuntaan, eli jalkauduimme viidakkoon taloni takapihan puolelta. Oli tiheää risukkoa ja rämeikköä, teräviä oksia, liaaneja ja kaiken kukkuraksi muutama buffalon pääkallokin makasi maassa. Jonkin aikaa edettyämme, tulimme rämeikköön josta alkoi järvi. Näky oli uskomaton. Tiheän ja hankalasti edettävän metsikön läpi, oli ensin jonkinlaisija norsujen tekemiä polkuja sekä sen jälkeen – taivas-. Iltapäiväaurinko loist kirkkaasti järvelle, joka oli vihreänä lumpeista. Niin pitkälle kuin pystyi näkemään,  oli pelkkiä lumpeenlehtiä ja siellä täällä isoja valkoisia lumpeenkukkia. Näky oli suorastaan mykistävä. Istahdimme hetken alas ja nautimme juomiamme, kunnes Indika yhtäkkiä keksi leikkiä sotaleikkejä kanssani. En ole itse koskaan ollut järjen innostunut moisesta, mutta nyt se tuntui mukavalta. Sain monta osumaa Indikaan, ja hän taisi haavoittuakin aika monta kertaa. Mutta koska lääkintämiehiä ei hänen joukkueessa ollut, jouduin välillä vaihtamaan roolia, ja ryhdyin lotaksi. Kun sota oli päättynyt ja juomat loppuneet, jatkoimme matkaa järveen. Vettä oli lantioihin, Kahlasimme eteenpäin jotta saimme noukittua muutaman valkoisen lumpeenkukan kotiimme, mitä laittaa Buddha-patsaan eteen. Kukat noukittua aloimme jälleen murtamaan itsemme liaanien ja risukkojen lävitse kohti kotia. Päivä oli täydellinen. Illan vietimme sitten kuistilla syöden ja nauttien yön pimeydestä. Kiitos Indika – soditaan taas toiste!

Sotatantereemme

Lumpeenlehtiä ja -kukkia

Sotilaani helpotuksella sodan päätyttyä