Lumpeenkukkia ja sotaleikkejä Kotkanpesällä

Päivät ovat tasaantuneet, niin kuin elämässä tapaa käydä. Enää ei jokaiselle päivälle ole mitään erityistä suunnitteilla, ja ihan hyvä niin. Vaikka usein miten kaipaa menoa ja meininkiä, ei se kuitenkaan aina niin hauskaa ole. Viime päivinä on ollut aika hiljaiseloa - tavallista elämää. Tämä nyt ei kuitenkaan sitä tarkoita ettei päiväni olisi täyttyneet millään, toki ovat.

Managerini kävivät luonani muutama päivä takaperin. Heidän käytyään suihkussa hikisen bussimatkan jälkeen ja Arrakkien korkkaamisien tohinoissa, keksivät he meidän lähtevän tapaamaan tämän maan korkeimman mahdollisen sotilasjohdon. Hmmm, minua hetken mietitytti, mutta kohta jo rohkaisin itseäni, että mikä ettei. He soittivat jonnekin ja jo kohta istuimme tukat hulmuen tuk-tukissa matkalla ’Camp David:iin’. Sen niminen se nyt ei ollut, mutta koska alueella ei saanut kuvata (ymmärrettävää) en jaksa muistaa alueen oikeaa nimeä, joten kutsun sitä nyt sitten ’Camp David:ksi’. Armeija-alueelle päästyämme, kaikkien sotilaiden ohitse joilla joka ikisellä oli aseet ojossa, oli kuin olisi tullut toiseen maailmaan. Tai tarkentaakseni, kuin olisin mennyt aikakoneella 40-luvulle, paikkana Saksa, Hitlerin Kotkanpesä. Olin siellä kuin Eva itse, konsanaan. Valtavan suurella vartioidulla alueella oli rakennettu jos jotakin. Oli golfkenttää, erilaisia rakennelmia niin virkistystä kuin ilonpitoja varten, oli siis kaikkea. Lopuksi saavuimme Kotkanpesään ;  sen nimen muistan opastekyltistä, ’Officers’ mess’. Kotkanpesä oli kokonaisuudessaan viisikerroksinen talo joka oli rakennettu osin kallion sisään. Oli hissi ja kaikki. (Hissi on aika ylellistä ja harvinaista tässä maassa). Mentyämme ylimpään kerrokseen, olimme ison uima-altaan ääressä, jossa altaan toinen osa oli kallion sisällä, toinen vuorostaan suoran jyrkänteen kohdalla ; joten maisemat olivat sanoinkuvaamattomia, mutta kuten aikaisemmin totesin, kuvaaminen ei ollut sallittua armeijan alueella... Siellä sitten söimme ja joimme ja nautimme oloistamme. Suurimpien pamppujen seuranamme oli lisäksi liuta sotilaita; osa tähtäämässä joka ilmansuuntiin, osa tarjoilemassa ja tyrkyllä heti kuin jokin vati tai lasi oli tyhjä. Oli kertakaikkisen upea kokemus. Illan aikana ilmeni myös sellainen yksityiskohta, että minä en ollut vain ensimmäinen (sekä viimeinen) suomalainen paikalla, olin peräti ensimmäinen ei-srilankalainen, jolle oli annettu kutsu paikalle. Ja kuinkas ollakaan, lankesi myös uusi kutsu sekä vastakutsu päällikölle, koska halusi tulla hotellissani käymään perheineen. Tässähän on jo armeijankin suojeluksessa, eli tervetuloa vaan!

Eilen vuorostaan tuli Indika käymään luonani. Ihan yökylään jäi. kävimme ensityöksemme kaupoissa sekä noutamassa korjaamossa olleen vesipumpun. Tultuamme takaisin, asensimme vesipumpun kaivoon ja sitten (taas) syömään. (Täällä siis syödään koko ajan, eli ei paikka laihduttajille). Syömisen jälkeen pakkasimme repun muutamalla olueella ja Indikalle Arrakkia ja lähdimme taas patistelemaan luonnon helmaan. Kävimme tällä kertaa, minulle aivan uuteen ilmansuuntaan, eli jalkauduimme viidakkoon taloni takapihan puolelta. Oli tiheää risukkoa ja rämeikköä, teräviä oksia, liaaneja ja kaiken kukkuraksi muutama buffalon pääkallokin makasi maassa. Jonkin aikaa edettyämme, tulimme rämeikköön josta alkoi järvi. Näky oli uskomaton. Tiheän ja hankalasti edettävän metsikön läpi, oli ensin jonkinlaisija norsujen tekemiä polkuja sekä sen jälkeen – taivas-. Iltapäiväaurinko loist kirkkaasti järvelle, joka oli vihreänä lumpeista. Niin pitkälle kuin pystyi näkemään,  oli pelkkiä lumpeenlehtiä ja siellä täällä isoja valkoisia lumpeenkukkia. Näky oli suorastaan mykistävä. Istahdimme hetken alas ja nautimme juomiamme, kunnes Indika yhtäkkiä keksi leikkiä sotaleikkejä kanssani. En ole itse koskaan ollut järjen innostunut moisesta, mutta nyt se tuntui mukavalta. Sain monta osumaa Indikaan, ja hän taisi haavoittuakin aika monta kertaa. Mutta koska lääkintämiehiä ei hänen joukkueessa ollut, jouduin välillä vaihtamaan roolia, ja ryhdyin lotaksi. Kun sota oli päättynyt ja juomat loppuneet, jatkoimme matkaa järveen. Vettä oli lantioihin, Kahlasimme eteenpäin jotta saimme noukittua muutaman valkoisen lumpeenkukan kotiimme, mitä laittaa Buddha-patsaan eteen. Kukat noukittua aloimme jälleen murtamaan itsemme liaanien ja risukkojen lävitse kohti kotia. Päivä oli täydellinen. Illan vietimme sitten kuistilla syöden ja nauttien yön pimeydestä. Kiitos Indika – soditaan taas toiste!

Sotatantereemme

Lumpeenlehtiä ja -kukkia

Sotilaani helpotuksella sodan päätyttyä

Cashew&Passion

Kun minulla täällä viidakossa ei ole televisiota, ei Hesaria, itse asiassa ei oikein mitään, lukuunottamatta läppärini ja puhelimeni, on välillä keksittävä jotakin tekemistä. eteenkin kun tulee kaupunkilaisvieraita. Ystäväni Indika, tapaa käydä luonani kerran kaksi viikossa. Viime kerralla hän ehdotti meidän jalkautumista luontoon. Oli mielestäni hyvä idea. Emme pitkälle pihalta päässeet, kun hän jo alkoi kurkottamaan puuhun, jossa minun käsittääkseni kasvoi pieniä oranssinvärisiä paprikoita. Irrottamallaan pitkällä oksalla hän löi tiheää puuta, jotta paprikat tippuivat maahan, josta ne oli helppo korjata talteen. Niitä tulikin aika määrä. Korjattuani sadon maasta, teki Indika pienen nuotion takapihalleni, jonka päälle hän laittoi palasen aaltopeltiä, minkä hän löysi roskakatoksesta. Ja paprikat pellille. Paprikoiden kärventyessä kuumuudessa, ne alkoivatkin yhtäkkiä hyppiä ja lennellä pelliltä, jolloin käsitin että ei ne olletkaan paprikoita, vaan cashew-pähkinöitä. Enhän minä ole koskaan nähnyt noita pähkinöitä puussa. Olen tottunut niiden ilmestyvän kuiva-aine varastoon niitä tilatessani, ja silloinkin ne tulivat aina 200g pusseissa. Siten minä kyllä ne tunnistan. Pähkinöiden aikansa pompattuaan kuin paukkumaissia tehdessä kattilassa, kaadettiinkin ne maahan jäähtymään. Tämän jälkeen sadonkorjuun aika tuli seuraavaksi passionhedelmille. Vuosia kylmäkkönä työskennelleenä, en näitäkään herkkuja tahtonut tunnistaa. Itse olen tottunut niiden olevan tummanruskeita, kovia, muhkuraisia palloja, mutta nämä olivat sileitä, vaaleanvihreitä, osa punertavia kauniita hedelmiä. Niistä puristimme passionnektaria . Erittäin hyvänmakuista! Nektarin jäähtyessä kylmiössä, aloimme koputtaa hiiltyneet pähkinät veitsellä varovaisesti, koska hiiltyneessä kuoressa on erittäin voimakasta öljyä joka ärsyttää ihoa, ja kas, siinä ne olivat yhtä tutunnäköisinä kuin kuiva-ainevarastossa pusseissaan. Sitten vain nauttimaan! Lämpimiä itsepaahdettuja cashew-pähkinöitä ja kylmää passionhedelmänektaria – taianomaista. Nyt ymmärrän miksi samaa hedelmää kutsutaan suomenkielellä myös Kielletyksihedelmäksi tai Kärsimyshedelmäksi. Minä suosin ensimmäistä vaihtoehtoa.

                                                            raakoja Cashew-pähkinöitä

                                                                  Indika paahtamassa

                                                                 pähkinät jäähtymässä

vastapaahdetut ja lämpimät

Passionhedelmät

Trapetsihämähäkit

Täällä niitä on. Ja paljon. Suomessa kiljasin miehekkäästi kun näin perhosen tai kärpäsen sisätiloissa. Tai ulkotiloissa. Tai siis missä vaan. Mutta nyt olen ihmeellisellä tavalla niihin tottunut, vaikka aikaakaan ei ole vielä paljon kulunut muutostani tänne. Kai ihminen sitten tottuu? Ulkona pimeässä istuen, kuten nytkin tätä kirjoitellessani, juoksee näyttöruudussa pieniä ötököitä edes takaisin. Muistuttaa lennonjohdon tutkakuvaa. Välillä puhaltelen ne pois, jotta erotan olenko kirjoittanut a:n vaiko ä:n. Tänään ei ole tuullut paljon. Siksi varmaan hämähäkkejäkin välillä laskeutuu ylhääältä seitteissään, keinumaan näyttöruudun eteen. Ikään kuin taikatempuissa missä ihmiset kesken kaiken lentää, vaikka tosiasiassa roikkuvatkin jonkin katsojilta näkymättömässä vaijerissa. Nekin puhaltelen pois. Vessassani on ikkuna. Se on aina auki. Tiedän että sillä puolella taloa minne ikkuna avautuu, on käärmeitä. Mutta jostain syystä, ne kerrat kun en peseydy järvessä vaan suihkussa, uskallan hyvin sulkea silmäni hiustenpesun ajaksi. Huoneessani olevat sisiliskot taas ovat enemmän kuin tervetulleita - pitävät hyttyset loitolla. Saisivat vaan olla vähän vähäpuheisempia, koska välillä yöllä herään kun liskot huutavat toisilleen. Se on sellaista nakutusta. Vaikea selittää niiden äänet. Mutta kovaäänisiä ovat. Ensimmäisenä yönä kun tänne Inamaluwaan tulin, suihkutin hyönteismyrkkyä vessaan. Purkissa luki että tehokkaasti tappaa kaikki ötökät. Jopa houkuttelee ne piiloistaan esille ja sen jälkeen tappaa ne. Enään en käytä sitä ainetta, sillä purkin selostus piti paikkansa - liiankin hyvin. En ollut nähnyt ensimmäistäkään torakkaa huoneessa tai vessassa, mutta seuraavana aamuna näin senkin edestä. Torakat olivat tulleet piiloistaan ja nyt sätkivät vaikeroiden selällään vielä viimeisiä sätkyjään. Tuntosarvetkin olivat taittuneet. Kramppaus? Ensimmäinen askel rigos mortikseen? Enää en käytä sitä ainetta. Minusta tämä on jotenkin vapauttava tunne.

Catepillar (lepidoptera) kuistillani

- - -

Pankkikirja

Minulla on nyt pankkikirja. Ikioma sellainen. Se on sininen, suhteellisen iso ja sillä on rahaa. Ei paljon. Vielä. Pankkikirjaa en ole omistanut yli 25 vuoteen. Mutta nyt omistan. Sain sen pankista nimeltä CommercialBank. Hieno on! Säilytän sen mukana tulleessa muovikotelossa jotta se ei likaantuisi. Tilille saa laittaa rahaa pankissa käydessään, mutta jos laittaa enemmän kuin 200.000Rs, on oltava henkilöllisyystodistus mukana. Tää on tarkkaa. Kahden viikon kuluttua saan myös tililleni kortin. Sen jälkeen voin leikata nykyisen suomalaisen kahtia ja hyvästellä Nordeaa. Minulla on myös srilankalainen puhelinliittymä sekä netti-tikku tarvittavine SIM-kortteine. Sain myös elämäni ensimmäisen srilankalaisen laskuni. Sähkölaskuni. Se oli aika iso. Yli 6.000Rs yhdestä kuukaudesta. Mutta sain, ja säästän sen muistona koska se oli ensimmäinen.  Onko tämä ensimmäinen askeleeni srilankalaistumisessani?

Pankkikirjani (vinosti kuvattuna)

Uutta ja ihmeellistä - kuin tämä blogin aloittaminen - on myös elämä

Tässä matkalla Mirissasta Kandyn kaupunkiin - matkaa alta 200km, mutta vaikka kello on vasta 14, olemme perillä vasta yömyöhään. Osa matka taittuu kiinalaisten rahoittamalla maksullisella moottoritiellä, mutta osa vuorostaan tavallisilla teillä, jossa liikenne on suomalaisittain suorastaan hullua.. teillä seisoo lehmiä ja koiria ja apinoita ja ties mitä, mitä väistää. Ja se että maassa sanotaan olevan vasemmanpuoleinen liikenne, ni pah! täällä on molemminpuoleinenliikenne. Mennään mistä mahdutaan - se on maan käytäntö.

Tämä maa, josta pidän, joka sijaitsee maapallon toisella puolella Suomesta nähden, on muutenkin ylösalas monessakin suhteessa. Mutta ehkä juuri siksi.

Lapsena minulle opetettiin monen moista hyödyllistä, mutta täällä opit menevät uusiksi.

Suomessa saatu oppi: 'Pue kunnolla päälle, merellä tuulee aina!'

joo, täällä riisutaan itsensä liki alasti

Suomessa saatu oppi: 'Et sitte tökkää tohon pistorasiaan muuta ku töpselitä!'

joo, täällä on ensin työnnettävä yhteen pistorasianreikään kuulakärkikynän, jotta töpseli menee sisälle pistorasiaan.

Suomessa saatu oppi: 'Ja ruualla ei sit leikitä!'

joo, täällä syödään sormin. Sormin sotketaan riisit, yakki-puut, linssit ja tuliset kalansisälmykset puuroksi, jonka jälkeen sormin muodostetaan puurosta pieni pallo joka ängetään suuhun. Muut sen osaa, en mä. Mulla osa ruuasta pitkin naamaa, osa jopa linsseissäni. Mutta ihme kuitenkin, en ole nähnyt nälkää.

Suomessa saatu oppi: 'Elä hyvä ihminen seiso paikalllas, sullehan tulee kylmä tollee!'

joo, täällä ollaan istualtaan tekemättä mitään, jotta ei hiki juokse aivan liikaa.

Suomessa saatu oppi: 'Nyökkää kunnolla sitä päätäs, et ymmärtää haluutsä vai et!'

joo, täällä nyökkään ja nyökkän, mutta sittenkään en saa miten haluan. Täällä kun nyökkääminen tarkoittaa ei ja päätänsä kääntäminen oikealle ja vasemmalle - vuorostaan kyllä. Eikä sanominenkaan paljoa auta, koska jos sanot englanniksi 'no'[nou], se kuulostaa heidän korvissaan ikäänkuin [ou]joka vuorostaan on kyllä...

Mutta kaikeista lapsuudenopeista huolimatta ; minä elän ja viihdyn uudessa maassani. Täällä minun ei tarvitse joka ilta nukkumaan mennessäni muistaa herätyskellon tarkistamista - herään kuitenkin joka aamu ennen kahdeksaa ja olo on mikä parhain. Minun ei tarvitse tarkistaa netistä enään, mikä ilma on ulkona - tarvitsenko laittaa ne norjalaiset villakerrostot jalkaani?, kaivaa se sadetakki kaapista?, mitä!?,lunta tullut taas puolimetriä, pakko lähtee tarpoamaan Albertinkatua 10 minuuttia aikaisemmin, koska katuja ei ole vielä luotu lumesta, jotta ehdin siihen ensimmäiseen metroon (Mirva Ekholmin ohjaamaan) joka lähtee 5.32 Kampista. Ei! Ei enään.

Taidan oikeasti löytänyt sen onnellisuuden ja elämäntavan, mitä jokainen kaipaa.

- - -

Ja matka taittuu. Olemme Aluthgaman kohdalla, puoliväliä Colomboa Mirissasta. Pieni jännitys on vatsassani, koska metri metriltä, olen kohta kotonani Inamaluwassa, keskellä ei mitään. Vähän jännittää myös se, miten Slobo siellä viihtyy. Ainakaan häntä ei siellä pakoteta, kiristetä eikä pahoinpidellä. Siellä hän saa olla niin kuin lystää. Kainalossani tai vähän loitommalla. Huvittaa kuitenkin hieman hänen kysymyksensä, kun videopuhelun kautta puhuimme 'saako viidakosta Coca-Colaa?'. Voi rakkaani, kyllä sieltä saa. Ei välttämättä viidakosta, mutta ennakoimme ja ostamme Dambullasta, joka on lähin kaupunki. Joskaan sekään lähellä. Mutta kyllä Slobo, sieltä saamme sinulle päivittäisesi Coca-Colasi.

- - -

Luonto on lähellä. Todellakin lähellä. Ajoittain jopa iholla. Aamuteeni nauttiessani (tämä kun on varsinainen tee-maa, kaikki varmaan tietävät käsityksen Ceylon-tee. Joskin pihallani kukkii nytkin kahvipuut ; ehkä jonain päivänä saan korjattua sadon ja paahtaa pavut ja keittää kunnon kahvit. Jaa - taitaa jäädä pelkäksi ajatukseksi) olen nähnyt enemmän matelijoita ja eläimiä, kun varmaan koko alkuvuonna yhdessä. Puolentunnin sisällä bongasin kaksi 2,5metristä käärmettä. Toisen näin tonkimassa hotellin roskakatoksessa, toinen kiemurteli pihatieni yli. Näitä en tuosta vaan vielä kyllä huomaisi erottaa, mutta minulla naaraskoira vahtinani, Palea nimeltään, joka haukkuu heti noille käärmeille. Sen lisäksi oli seinällä poikkeuksellisen suuri lisko ja jo hetken päästä käveli villikukko kanoineen kuistini ohitse, ylpeästi kiekuen. Palea on nimenä aika hassu, koska 'palea!' tarkoittaa singaleesiksi 'Mene pois!' [joskin ei kiltisti sanottuna, ehkä 'Ala vetää!' tms on parempi käännös. Sellainen kiltisti poiskäsky on 'Yanne!'. Tiedoksi vain sinulle, Marja Nortunen]. On parina kertoina jo käynyt hieman koomisesti, kun hotellille tulee ulkopuolisia ja koira alkaa haukkua ja juosta heitä kohti, ja minä seison kuistilla huutaen 'Palea!Palea!'. Eivät ole oikein ymmärtäneet, kenelle huudan..

                                          se lisko

                                          Palea

　

Pihallani on kahvipuiden lisäksi myös monta muuta puuta, läheskään kaikkia en edes tunne. Mutta tunnistan banaanipuut, papayapuut sekä yakkipuun (siis hedelmistä ne tunnistan, olen muutoin huono kasvitieteessä). Eli hedelmissä pysyn, ei ole keripukkivaaraa. Banaaneja mieltä tehdessä tulee vain olla varsin varovainen, koska puussa asuu myös, kierolla tavalla samanlaisen vihreän värin hankkinut kuin lehdilläkin on, nimittäin banaanikäärme. Hengenvaarallinen otus. Osa pihani puista makaa myös rumasti kyljellään kuolleena, tai vähintäänkin oksittuina, jos vielä ovat pystyssä. Mokomat puut ovat keksineet alkaa kasvaa just elefanttien kulkureitillä, mikä on osoittautunut siten niiden puiden kohtaloksi. Elefantti kun kulkee täsmällisesti samoja reittejä, vuodesta toiseen. Lähistölläni viljellään nimittäin paljon riisiä, ja sekös on norsujen herkkua. Minulla on onnekseni kuitenkin hotellissani ilotulitteita jos niin kävisi, että norsut haluavat lähempää tuttavuutta. Vielä eivät ole halunneet niin läheistä suhdetta minuun. Onneksi.

- - -

Huvittaa toisinaan tämä elämäntyyli. Mitä tästä oikein tulee? Itse tottunut elämäni aikana, että kun tehdään töitä niin silloin tehdään töitä. Ei istuta. Sitä vähää mitä olen täällä tehnyt, (lähinnä yhden kerran ripustanut pyykit ja kerran siivonnut huoneet)niin silloinkin jouduin pitämään muutaman minuutin välein taukoa. Ei luonnistuisi moinen tyyli Suomessa. Mutta miksi en sitten muuta ole tehnyt kun yllä mainitut? Ensinnäkin, olen kyllä yrittänyt. Kaiken tekemisen on minulle vain tehty liki mahdottomaksi. Heti kun takapuoleni nostan penkistä niin jo juoksee joku minun alaisistani ja kysyy mitä tarvitsen - en edes vesilasia saa haettua, jo ollaan tuomassa tarjottimella. Kuna asian otin kerran puheeksi, minulle vain selitettiin että 'sen takiahan sulla on ne pojat täällä palkkalistoilla!' Ei se nyt ihan niinkään ole.. kyllä, osaan kyllä hakea sen vesilasin itsekkin. Toinen asia on tämä tituleeraaminen. Olen mennen tullen pojille 'Sir'... vaikka hyvinkin tietävät nimeni. Eli viimeiset kuluneet kaksi päivää olen tasan noussut sängystä huoneeni ulkopuolella olevan pöydän ääreen, avannut tietokoneeni ja kohta mennyt takaisin nukkumaan. Nukkunut kohta 18 tuntia vuorokaudesta. En edes tiedä miten siihen pystyn, minä kun tavallisesti olen vähäuninen. Ehkä tämä liki 40 asteen lämpö ja kosteus, on osa syy. Tänäänkin minun oli tarkoitus matkustaa bussilla Dambullaan, mutta yksinkertaisesti en löytänyt rahkeita siihen, joten siirsin sen huomiseksi. Menin nukkumaan. Ajattelin että jotakin minun pitää kuitenkin tehdä tänään, niin päätin että käyn lähikaupassa ostamassa leipää ja kananmunia. Heräsin (ehkä jo kuudennen kerran tänään) kun poika koputti ovelleni: 'Sir, menen puolestasi kauppaan ostamaan leipää'. Eli sinne meni viimeinenkin työtehtäväni tältä päivältä. Minusta on tehty siirtomaanvallanherra.

- - -